Mun on heti alkuun paljastettava yksi asia. Olen Denis Villeneuven fani ja se loi Dyyni-leffaa varten todella ison fanboy-hypen. Kaikki palaset olivat loksahtamassa paikalleen jo vuosia sitten. Vahva casti, Hans Zimmer säveltäjänä ja puheet siitä, että leffa on ensimmäinen osa kirjoista, antoivat todella vahvan uskon hyvään leffaan.
Sanotaan se nyt heti alkuun; Dyyni ei pettänyt odotuksia.
Dyyni (Dune) perustuu Frank Herbertin vanhaan klassikoksi muodostuneeseen scifi-kirjasarjaan. Dyyniä on yritetty useamman kerran toteuttaa isoille kuin pienemmillekin ruudulle, mutta jokainen yritys on jäänyt suolan kuivattamaksi lässähtäneeksi pökäleeksi. Tunnetuin on David Lynchin -84 tekemä Dyyni-leffa joka yritti änkeä 3 ensimmäistä osaa yhteen elokuvaan. Tää on se pakollinen pohjustus joka pitää aina Dyynin kohdalla kertoa, ei mikään helppo projekti kenellekään.
Dyyni kertoo hyvin klassisen tarinan pojasta joka nousee sankariksi ja hallitsijaksi kaukana tulevaisuudessa. Vertauskuvia löytyy toisesta aikansa eepoksesta, Tähtien sodasta. Mutta missä Luke Skywalker oli vain osa isompaa kuvaa ja enemmän vain sankarina toimiva työkalu, Dyynissä sen päähenkilö Paul Atreides on myös osa poliittista valtataistelua.
Juonellisesti leffa seuraa kirjan juonta hyvin uskollisesti. Jotain on jätetty pois ja jotain on vähän yhdistetty, ja hyvä niin. Kirjan uskollinen seuraaminen kuitenkin nostaa itselle ainoan hieman häiritsevän asian. Tarina etenee välillä vähän katkonaisesti kohtauksesta toiseen kuvaten eri hahmojen tarina-arkkia. Joihinkin asioihin keskitytään enemmän kuin toisiin ja se luo hivenen epätasaisen flown. Toki tämä on jokaisen kohdalla erilainen kokemus.
Mutta mites muuten. Leffa on tän vuoden visuaalisesti upeimpia leffoja. Villeneuve maalaa kankaalle sellaisia kuvia, että niistä voisi ottaa pysäytyskuvan ja teetättää suoraan taulun. Laajat maisemakuvat isoineen aluksineen, Harkonnen-sotilaat viitoissaan tomuavan aavikon pinnalla. Jotkut kohtaukset ovat niin upeita, että melkein kyynelehtii niiden kauneudelle. Ja kun helvetti on irti, taivaantuli peittää koko maan ja basso tuntuu selkäytimessä asti.
Leffan soundimaailma on tärisyttävä. Zimmer on luonut pitkästä aikaa täysin uusia äänimaailmoja yhdistäen lähi-idän mystisyyttä ja raskaita teollisuuskoneiden, syntikan ja basson suloista synfoniaa. Äänimaailmalla on myös vahva osa leffan jollain hahmoilla olevan käsky-kyvyn kanssa. Niinkuin Obi-Wan Kenobi pystyi voiman avulla käskyttämään muita, sama tapahtuu myös Dyynissä “äänen” avulla. Mutta siinä missä Kenobin ääni on silkkihanskan hellä huiskaus kasvoille, Dyynin ääni on tuhat vasaraa takaraivoon.
Ja tottakai pakko myös nostaa esiin älyttömän vahva esiintyjäjoukko. Kukaan ei pettänyt ja kaikkien suorituksia oli ilo seurata, jopa Jason Momoan.
Leffan jälkeen jäin miettimään kuinka se nostatti paljon samanlaisia tunteita kuin ensimmäinen Peter Jacksonin Taru sormusten herrasta-leffa. Kumpikin perustuu vanhaan kirjalliseen klassikkosarjaan, toinen fantasiaan, toinen science fictioniin. Kummallakin vankka kannattajakuntansa, ohjaajana poikkeuksellisen hyvä taiteilija, vahvat näyttelijät ja pitkä matka edessään.
Dyyni on visuaalisesti upea ensimmäinen osa uutta maailmaansa upottavaa elokuvasarjaa, joka pitää otteessaan alusta loppuun kuin voihin sulava kris-veitsi.
